Stephen King - Carrie

Carrie on kauhukirjailija Stephen Kingin esikoisteos. Se on julkaistu ensimmäisen kerran huhtikuussa 1974. Suomennettuna teos julkaistiin vasta vuonna 1987. Se kertoo nuorten, lähinnä tyttöjen, elämästä, heikomman sortamisesta, tämän elämästä ja siitä, mitä kiusaaminen voi pahimmillaan aiheuttaa.

Carrietta White eli Carrie on ujo, kömpelö ja syrjäytyvä 16-vuotias tyttö. Hän on erilainen kuin muut nuoret, joka osaltaan on johtanut koulukiusaamiseen aivan alaluokilta lähtien. Kirjassa Carrieta kuvaillaan sammakkona joutsenten keskellä. Carriella on telekineettisiä voimia, jotka on havaittu jo silloin, kun hän oli aivan pieni.

Carrien äiti Margaret White on uskonkiihkoinen ja hieman tärähtänyt. Hän pitää lähestulkoon kaikkea syntisenä. Margaret White on töissä paikallisessa pesulassa. Margaret White on ehkä suurin osatekijä siihen, miksi Carrieta kiusataan. Hän on tehnyt tyttärestään erilaisen ja eristänyt hänet muista ihmisistä. Carrien isä Ralph on kuollut ennen Carrien syntymää.

Carrie on suihkussa liikuntatunnin jälkeen, kun hänellä alkaa kuukautiset. Muut tytöt pilkkaavat häntä siitä ja saavat Carrien uinuvat voimat jollain tavoin havahtumaan. Carrie ei aiemmin ole kuullut kuukautisista mitään, sillä hänen kummallisia uskonnollisia käsityksiä omaava äitinsä ei ole kertonut hänelle mitään naiseksi tulemisesta. ”Taidankin tietää kuka hän on. White. Margaret Whiten tytär. Pakko olla. Silloin sen voi uskoakin”, vararehtori Morton sanoo myöhemmin liikunnanopettaja neiti Desjardinille. On siis yleisessä tiedossa, millainen Margaret White on.

”Tuliko kukaan teistä ajatelleeksi, että Carrie Whitella on tunteet? Onko kukaan teistä yleensä koskaan ajatellut mitään? Kukaan teistä? Teidän mielestänne hän on ruma. Itse olette rumia. Perjantaiaamuna minä näin sen”, toteaa neiti Desjardin maanantaiaamuna liikuntatunnilla. Hän määrää jokaisen tytön liikuntapitoiseen jälki-istuntoon. Kiusaamiseen osallistunut Sue Snell katuu tekoaan ja anteeksipyynnöksi suostuttelee poikaystävänsä Tommyn pyytämään Carrieta päättäjäistansseihin, kun taas yksi tytöistä, Chris Hargensen, pinnaa jälki-istunnosta menettäen samalla oman pääsylippunsa tansseihin. Tämän vuoksi Chris janoaa kostoa Carrielle.

Päättäjäistanssien iltana Carrie on onnensa kukkuloilla. Hänet ja Tommy valitaan juhlien kuninkaaksi ja kuningattareksi, jolloin Chris pääsee toteuttamaan kostonsa kaatamalla kaksi ämpärillistä sian verta Carrien päälle. Se on viimeinen pisara ja saa Carrien raivon purkautumaan voimalla. Tuho on valmis.

Kirja loppuu Melia Jenksin sisarelleen Sandra Jenksille kirjoittamaan kirjeeseen. Hän kertoo kirjeessään tyttärestään Anniesta, jonka leikkiessä marmorikuulilla olivat marmorikuulat kierrelleet itsekseen.

Kirja on, niin kuin useat nuorista ihmisistä kertovat kirjat, kehityskertomus, jossa seurataan päähenkilön muuttumista. Carrie, joka aina on elänyt äitinsä vallan alla, etsii itseään ja omaa tahtoaan. Hänen tarinansa on kuin kertomus rumasta ankanpojasta. Aivan alkuun ei kuitenkaan voi arvata, mihin suuntaan tarina on menossa. Voisi kuvitella, että Tommy rakastuisi Carrieen, Carrie rakastuisi Tommyyn, ja he alkaisivat seurustella. Mutta Carrie ei olekaan ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”- tyylinen kertomus. Se on kertomus nuoresta tytöstä, jolla on henkisiä paineita niin kodin kuin koulunkin puolesta. Hän peittää kaiken hiljaiseen ja kömpelöön ulkokuoreensa, mutta viimeisen pilan tapahduttua viha saa vallan ja purkautuu voimalla. Carrie siis periaatteessa kasvaa syrjäytyneestä tytöstä paholaiseksi.

Olen lukenut Carrien aikaisemminkin, ensimmäisen kerran joskus 11-vuotiaana ja pariin otteeseen sen jälkeenkin. Jokaisen lukukerran jälkeen olen pitänyt kirjasta aina vain enemmän ja enemmän. Aihe on juuri minua kiinnostava ja tekstikin on sujuvaa ja helppolukuista. Myös elokuvaversion kirjasat olen nähnyt.

Nyt kun luin teoksen taas pitkästä aikaa, se oli muuttunut. Tai sitten minä olen muuttunut. Tajusin kirjasta asioita, joita en aiemmin ollut tajunnut. Luin kohtia, joita ennen en edes muistanut lukeneeni. Nyt mieleeni syöpyivät etenkin pukuhuonekohtauksen sekä tanssiaisten välillä tapahtuneet asiat, joita aiemmin ollut juurikaan huomioinut. Tämä kohta jäi erityisesti mieleeni: ”Nimeni on Susan Snell (s. 23): Siitä tehtiin lopulta elokuvakin. Näin sen viime huhtikuussa. Kun tulin elokuvista, voin pahoin. Aina jos tapahtuu jotakin merkittävää, Amerikassa se pitää aina silata kullalla niin kuin vauvan ensimmäiset tossut. Se on keino unohtaa koko asia. Mutta Carrie Whiten unohtaminen voi olla suurempi virhe kuin kukaan tietääkään...” Siinä oli jotain ajatuksia herättävää. Kuten kaikki tietävät, Amerikassa tehdään elokuva lähestulkoon jokaisesta katastrofista ja silloin ne myös unohdetaan. Ehkä kirjailija on tahtonut sanoa, ettei mitään kannattaisi unohtaa.

Carriessa on lukuisia kertojia. Tapahtumia seurataan muun muassa Sue Snellin, Billy Nolanin ja rehtori Henry Graylen näkökulmasta. Kirja sisältää lukuisia tekaistuja asiakirjoja: on katkelmia Sue Snellin kirjasta Nimeni on Susan Snell, pätkiä David R. Congressin kirjasta Varjo joka räjähti, uutisia, haastatteluja ja uutissähkeitä. Kirjasta voi myös löytää viittauksia kirjallisuuden tunnettuihin teoksiin. ” Vic Mooney luikahti Luottopankin drive-in konttorin luona esiin varjosta virnistys kasvoillaan. Se oli leveä, kaamea virnistys, Irvikissan virnistys, joka leijui unenomaisena palonkajoisessa pimeydessä kuin muisto hulluudesta”, on tästä yksi esimerkki.

Vaikka Carrie luokitellaankin usein kauhukirjallisuuden genreen, se ei välttämättä kuulu sinne. Carriessa kauhuelementit jäävät melkoisen vähäisiksi ja niitä on näkyvillä lähinnä kirjan lopussa. Carrien tarina on surullinen ja koskettava. Miten pahasti häntä on voitukaan kiusata koulussa, jotta se kostautuu tuolla tavoin? Kirjan tahtoo kertoa lukijalleen tunnetun ajatuksen Raamatusta: ”Kohtele toisia niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.”

Kaikesta yliluonnollisuudestaan huolimatta Carrie on erittäin uskottava kirja. Kaikki kirjassa tuntuu aidolta: sekopäinen äiti, telekineettiset kyvyt, sianverikohtaus – ja tuho. En epäillyt lukiessani lainkaan, etteikö tällaista joskus olisi voinutkin tapahtua.

Useampia Kingin kirjoja lukeneen on tästä kirjailijan esikoisteoksesta helppo huomata kirjailijan omaleimainen tyyli. Se on ympäristöä tarkkailevaa, yksityiskohtaista ja toisinaan hidastempoista. Dialogiakin on juuri sopivasti, ei liikaa, eikä liian vähän. Asiakirjat tuovat kirjaan loistavan lisän. Kirjan loppu, joka jää herkullisesti auki, antaa lukijan mielikuvitukselle vallan. Vaikkakin Kingin itsensä käsikirjoittamassa minisarjassa Rose Red juuri kerrotaan telekineettisiä voimia omaavasta Annie-tytöstä.